Tunnelmia

Tänään on taas vietetty vapaapäivää. Lähdettiin aamulla lintubongarin ja koiran kanssa kuvaus-/koiranulkoilutusreissulle, tällä kertaa suuntana Maarian allas. Päiväkin on mitä kaunein. Lintusia ei löydetty kuvattaviksi, mutta sinivuokkoja löytyi sitäkin runsaammin. Valo metsässä oli uskomattoman kaunis, ja toivottavasti se välittyy näistä ottamistamme kuvista. Kotiin tultuamme oli pakko keittää kahvit ja nautiskella päivän kauneudesta oman pihan suojissa. Sekä raivata koiran turkista puoli metsää...

Mörri-möykky?

Hobittila.
Sammalkatto ja puolukanvarpu pihapuuna.

Tässä vielä pari kuvaa eiliseltä. Jätettiin herra Koiraherra kotiin ja lähdettiin lintubongarin piilokojulle kyttäämään, jos nähtäisiin elukoita. Hirviä tai karhuja. Tai no, ehkä mieluummin jotain vähän pienempää. Ei nähty. Kaksi tuntia kyykittiin teltassa, eikä elukan elukkaa. Jo on kumma. Olisivat nyt sen verran olleet vieraanvaraisia, kun oltiin oikein Turusta asti heitä tultu tuijottelemaan.

Mutta käytiin sitten herra lintubongarin vanhempien mökillä, ja siellä sentään löytyi kamerallekin käyttöä.

Sormet mullassa

Nyt se alkaa. Kova kilpavarustelu. Naapurin U hankki jo kevättalvella narsissit ovenpieleen. Siellä ne ilkkuivat minulle ohi kulkiessani. Minun piharuukuissani oli vain harmaita, kuivuneita kanervantrönttejä talven jäljiltä. Noh, pakko sitä oli itsekin narsissit hankkia ja tunkea ruukkuihin, jos kerran naapurin U:llakin oli.

Mutta ei se siihen päättynyt. Panokset kovenivat. Siitä sitten edettiin orvokkehin. Niitä ilmestyi U:n ruukkuihin reilu viikko sitten. Eilen päätin, että eihän sitä voi kakkoseksi jäädä, ja pakotin miehen kanssani erääseen nimeltä mainitsemattomaan Raisiolaiseen kukkaliikkeeseen ostamaan orvokkeja. Ostin kymmenen orvokkia ja vielä amppelinkin. Hah, siitäs sait! Ei muuta kuin kotiin ja sormet multaan.

Harmi vain, että tiedän taistelevani tuulimyllyjä vastaan. U on töissä puutarhaliikkeessä, joten hänellä on melkoinen etulyöntiasema. Mutta aina voi yrittää. Ehkä käyn joku yö sabotoimassa naapurin asetelmat ja istutan salaa voikukkia ruukkukukkien joukkoon. Muah-hah-hah...

Mihin sitä saksia tarvitaan?
Meiltä löytyy multasäkin avaaja omasta takaa!

Vierailijoita pihalla.

Sunnuntaipäivää

Vapaapäivä, ja kevään lämpimin päivä tähän mennessä. Ei kyllä harmittanut yhtään. Vietimme miehen kanssa kevään ensimmäisen kunnon pihakahvituokion. Piha on kurjassa kunnossa talven jälkeen, mutta pieniä valonpilkahduksiakin löytyy. Mahtava päivä vapaapäiväksi.

Maalla

Terveisiä maalta! Kyllä kaupunkilaissielua aina rauhoittaa kun pääsee maaseudun rauhaa ihastelemaan. Sää ei kovinkaan suosiollinen meille ollut, harmaata tihkua anniskeli koko lauantaipäivän, mutta ei se pahasti päässyt lannistamaan. Karvakuonotkin saivat mutahoidot, sen verran kuraiseksi olivat hiekkatiet päässeet.

Mies lähti luontokuvaamaan ja me naiset kävimme värianalyysissa. Humpuukia talon miesväestön mielestä. Mutta lopputuloksena päätös värjätä tukka. On sitä jo pari vuotta mentykin omalla värillä. Värillä on väliä.

Sadepäivän iloja

Karvakorva ja mies lähtivät sateeseen iltalenkille. Lupasin, että tarjolla olisi kaffetta ja omenahyvettä kun he palaavat kotio. Ja hyväähän se oli.

Pieni musta kirsu nuuhki kovasti pöydältä tulevia tuoksuja. Kurjia nuo ihmiset, kun eivät anna herkkuja, vaikka olenkin aivan ällistyttävän vetovoimainen ja komea uros.

Mur.

Arjen juttuja

Tänään alkoi loma. Se tosin ehtii loppua ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan. Mutta neljä päivää olisi tarkoitus nauttia ihan vaan arkisista asioista, ja unohtaa kaikki työmurheet. Sen kunniaksi kokosin kuvia kotoisista asioista, niistä asioista jotka kaunistavat minun arkeani. Väriä elämään!

Äidiltä saamani muumi-astiat värittävät keittiötä, ja ikkunasta tulviva keväinen aurinko saa viherkasvit hehkumaan.

Maatuska-naiset entisestä Neuvostoliitosta pönöttävät tyytyväisinä vanhan lääkekaapin päällä. Toistaiseksi sovussa toistensa kanssa.

Äidin tekemä tilkkupeitto, suojaa valkoista sohvaamme koiran kuraisilta tassuilta ja luo kotoisaa tunnelmaa. Pari hapsua taitaa kulmista puuttua. Ette ikinä arvaa kenen aikaansaannosta...

Ja sokerina pohjalla tietenkin oma pieni hauvapoika, josta riittää iloa synkinpäänkin päivään. Suupielet kääntyvät väkisinkin ylöspäin, kun väsyttävän työpäivän jälkeen ovella vastassa on heiluva häntä ja miljoona pusua!

Pus!

Takatalven tunnelmaa

Takatalvi. Kurjasti iski vasten kasvoja, juuri kun oli kevät riemastuttanut tulollaan. Joka vuosi se tulee jossain vaiheessa, juuri kun on ensimmäiset leskenlehdet heränneet eloon, hiekoitushiekat saatu lakaistua jalkakäytäviltä ja pihapenkki kannettua talvisäilöstä. Noh, saahan tuostakin kuvia räpsittyä koiranpissatusreissulla...

Kyllä se kevät sieltä vielä tulee. En luovu toivosta.

Keijo

Keijo on perheemme sydän. Ruskeat silmät, musta kihara tukka, ohimoilta hieman jo harmaantunut. Lämmin katse ja uskollinen mielenlaatu. Kuriton otsatukka aina silmillä ja parrassa takkuja.

Keijo valloittaa sydämet. Keijon iloisuus ja leikkisyys tuo auringonpaistetta synkinpäänkin päivään. Keijo hukuttaa kaikki ystävät ja vieraammatkin märkiin suudelmiin, lupaa kysymättä.

Keijolla on monesti metkut mielessä, ja ilkikurinen viisto katse otsatukan alta saakin aavistamaan, että kujeita on taas kehitteillä. Se voi olla lapasten varastaminen, Reino-tossujen järsiminen tai namien kerjääminen. Mitä tahansa pieni koirapoika nyt saattaakaan keksiä.

Keijo lähettää terveisensä!

Keijoa ei voi vastustaa.

Keijossa vain on sitä jotain.